Toki on pakko sanoa, että kyllähän sen ikävän Maxista huomaa. Välillä on hyvinkin omissaoloissaan ja ei tahdo tulla sohvalle, mutta onhan toki Maz ollut tuommoinen jo aikasemmin, elää välillä vähän enemmän omissa oloissaan kuin mitä Mörkö eli. Mutta omistajana tunnistan sen pienen vivahteen, omissaoloissaan verrattuna suruun ja ikävään.
Luulen kuitenkin, että se etten minä sure kotona ollessani Mörön poismenoa, niin vaikuttaa vain myönteisesti Maxiin. Kärjistin tahallani, tottakai mä sitä koiran poismenoa suren. Mutta en ryve siinä surussa all-the-time kotona ja Maxin kanssa olessani. Sanon tämän myös ääneen, jotta tietäisitte miten kokonaisvaltaisesti koiran lopetus tuntuu omistajasta: Sairaskoira, jota hoidat kaksi vuotta, pääsee viimein kaikesta kutinasta, kivusta ja ahdistuksesta pois. Ensimmäinen omistajan tuntema tunne on suru, mutta voin rehellisesti sanoa, että olen myös helpottunut. Päätös jota kävin mielessäni kaksi vuotta, tuli tehtyä. Meillä kaikilla kolmella, Mörkö, Max ja minä, on tällä hetkellä parempi olla kaikinpuolin.
Ollaan Maxin kanssa opeteltu leikkimään yhdessä. Voi että tuo kuullostaa niin hassulta kirjoitettuna! Mutta kun ei ole voinut 2,5vuoteen leikkiä koiran kanssa, ilman että toinen koira tulee "omistamaan" kaiken ja siitä päästään riitoihin, niin uskomaton tunne. Ja oikeasti opettelua molemmille. Videokuvaakin otin Maxista tänä aamuna, kun sai niitä omia hepuleitaan sohvalla *hymy* Ihana nähdä miten pentupossu palautuu omanlaisekseen hööpöksi itsekseen tässä ajankanssa :)
Kehaisin jo aikasemmin Maxin tottelevaisuutta! Ja olen tainnut FB.n puolellakin siitä jotain sanoa. Ulkona on aika mahtavaa mennä, kun koira kuuntelee jokaista pientäkin sanaa ja elettä mitä teen. Ja vaikka olen ollut fleksejä vastaan jonkinverran tässä aikasemmin (vaikka siis omilla koirilla käytännönsyystä ne olleet käytössä jo pari vuotta), niin voin sanoa miten hyvältä tuntuu kävellä koiran kanssa, jolla on fleksi - ei vedä, kuuntelee ohjeita, ja käyttää sitä pitkää narua hyödyksi vain silloin kun menee kauemmas tarpeilleen. Ollaan tehty nyt niin, että Max on vapaana sisälle tullessa alaovelta asti. Mahtavasti menee, ja vaikka hississä on ollut muita, niin on tosi nätisti istunut ja odottanut omaa kerrosta *hymy*
Ja todellisuudessa, yhden koiran kanssa eläminen on niiiiiiiiiiin paljon helpompaa kuin kahden! Joten tähän talouteen ei ole vielä, toivottavasti, tulossa toista haukkua. Nyt on Maxin aika!
ps. Pahoittelen aikaisempien tekstien putkeen kirjoittamista. Oli asetukset vähän ketuillaan täällä blogissa, mutta nyt on korjattu tämäkin ongelma. Tunnen toki oloni tyhmäksi, kun en asiaa tajunnut aikasemmin. Heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti